Kylien kertomaa

Tervetuloa tutustumaan Miehikkälän kyliin!

Olet saapunut matkalle tutustumaan moninaisiin mielenkiintoisiin kohteisiin. Ajatus Miehikkälän kohteiden tuomisesta kartalle syntyi jo muutama vuosi. Toteutustavassa on pyritty siihen, että käyttäjä löytää kohteen mahdollisimman helposti maastosta. Kohteet on viety kartalle tarkoituksella Maanmittauslaitoksen karttapalveluun, koska käyttäjä voi olla kiinnostunut myös maastokartan tarjoamista tiedoista (löytyy karttataso-valikosta). Kohdeopasteissa tarjotaan suppeammat tiedot kohteista, ilman kuvia. Tietojen päivitettävyyden vuoksi laajemmat tietosisällöt esitetään tällä verkkosivustolla.

Kohdelistausta tullaan jatkossa päivittämään ja laajentamaan muilla mielenkiintoisilla Miehikkälän kohteilla. Ensimmäiset kohteet ja Kylien kertomaa- reitti ovat osa kunnan Lähellä ihmistä -lähivirkistysaluehanketta. Meitä ilahduttaisi suuresti, jos jakaisit kuvia kohteista Instagramiin tunnisteilla #miehikkälä ja #kylienkertomaa, kiitos!

Tutustu, ihastu ja rakastu Miehikkälään!

Pitkäkoski - Suur-Miehikkälä - Lapjärvi - Salo-Miehikkälä

Reitti #1 on polkupyörällä kuljettava rengasreitti Pitkäkosken, Kalliokosken ja Suur-Miehikkälän kylien kautta Lapjärvelle. Rengas sulkeutuu, kun edellä mainittuihin yhdistetään taival Salo-Miehikkälän kautta takaisin Pitkäkoskelle. Reitin kokonaispituus on noin 36 kilometriä, reittivalinnasta riippuen. Reitti kulkee pieniä maaseudun kyläteitä, joiden varrella on paljon sekä historiallisia kohteita aiemmilta vuosikymmeniltä ja jopa vuosisadoilta, että kauniita paikallisia luontokohteita ja supisuomalaisia sielun maisemia. Reitin kohteet ovat helposti saavutettavissa myös kävellen tai tarvittaessa autolla.

Pitkäkosken saha ja mylly

Pitkäkosken saha on Suomen kolmanneksi vanhin sahapaikka. Alkujaan saha on perustettu 1720-luvulla. Sahan paikasta ja rakennusoikeudesta riideltiin aikanaan sitkeästi, mutta lopullisesti saha sijoitettiin Pitkäkoskelle 1738. Perustajana tuolloin oli Haminalainen suurkauppias ja kartanonomistaja Jobst Dobbin.

Tämän jälkeen sahalla on ollut useita omistajia. Väinö Vuorela osti sahan ja voimalaitoksen itselleen 1940 luvulla. Väinö Vuorelan aikana saha on työllistänyt parhaimmillaan 75 henkilöä.

50-luvulla hinnat putosivat ja sahatoiminta hiipui. Voimalaitos jatkoi toimintaa ja sahan tilalle perustettiin 50-60 luvun taitteessa mylly. Myllyn toiminta jatkui aina 2000 luvulle saakka ja voimalaitos tuottaa sähköä vielä tänäkin päivänä.

Huomioitahan, että padon yläpuolella olevalle ”Tammen sillalle” ei turvallisuussyistä saa mennä! Autojen pysäköinti tien toisella puolella, joen varressa olevalle P-paikalle.

Kreivinkallion tanssilava

Tanssilavat sijaitsevat usein luonnonkauniilla paikalla, niin myös Kreivinkallion lava. Korkealla, joen reunan jylhän jyrkällä kalliolla sijaitsevalta lavalta voi ihailla Virojoen vesistöä, joka Kyrönpellon kohdalla levittäytyy leveäksi ja syväksi vesialtaaksi. Paikan nimi lienee kansan suussa muotoutunut kallion aikoinaan omistaneen kreivin mukaan. Viimeinen Kalliokosken lahjoitusmaatilan omistaja oli saksalaisen taustan omaava, Pietarissa kotiaan pitänyt venäläinen ylimys, kenraalimajuri ja kreivi Georg Mengden, joka omisti myös Kotlahden hovin. Kreivi liikkui mielellään näillä kallioilla ratsastaen ja kävellen, ja seuraili samalla alaistensa työntekoa ja muutakin elämää.

Lavan historia on pitkä ja värikäs. Sen omistaa elokuun 11. päivänä 1911 perustettu Voimistelu- ja urheiluseura Pitkäkosken kisailijat. Huhtikuun 22. 1923 pidettiin Manu Korven talossa yhdistyksen vuosikokous. Kokouksen 9§ kuului seuraavasti: ”Valittiin lavan rakennustoimikunta, ja siihen tulivat Reino Raitio, Jussi Taari ja Toivo Rännänen.”
Pikavauhtia talkoilla rakennetun katottoman lavan vihkiäiset pidettiin jo heinäkuussa 1923. Kreivinkallio lähipaikkakuntien huvikeskuksena oli kokenut toisen tulemisen. Ensimmäisenhän se koki lasitehtaan toimesta jo vuosikymmeniä aiemmin. Tämä toinen lava paloi maan tasalle 1936. Kolmas ja nykyinen lava on rakennettu 1950 luvun puolivälissä pääsääntöisesti kylän miesten voimin.

Vuosia käyttämättä ollut lava vaihtoi omistajaa syksyllä 2025, kun Tanssikreivi ry lunasti sen itselleen. Yhdistys kunnostaa lavan ja sen oheisrakennukset, ja toiminta lavalla jatkuu juhannuspäivänä 2026 perinteisillä juhannustansseilla.

Reijo Taipale- Tukkimies tangotähdeksi

– Ajattelin usein pöllimetässä, että kun pääsis joskus sellaseen ammattiin, että sais aamulla nukkua pitempään. No, minä pääsin sellaiseen työhön. Olin ojilla ja pöllimetsässä Hurttalassa, Kaitaissa ja Hostikalla. Tottakai minä laulelin metässä. Sanoivatkii aina, että Reiska on tullu mettään kun laulu kuuluu.

Näin tarinoi Reijo Taipale, joka ponnisteli pöllisavotoilta laulujen maailmaan. Hänestä tuli suosittu laulaja, tangotähti. Reijo oli laulaja ja eritoten tangolaulaja suomalaiseen makuun. Näin hän sanoi itse: – Kun vetää tutun tangon, niin kyllä tanssijoita piisaa. Miehet lähtevät kuin härkälauma. Minä yritän vetää laulun ihan niinkun viimisen päälle, ilman venyttelemisiä ja leikittelyjä, niin hyvin kuin taidan ja niin, että sen jokainen ymmärtää.

Lähde: Miehikkälän juttukirja II, ”Siit myö haastettiin”
Kuvat: Taipaleen kotialmbumi

Kalliokosken lasitehdas

Kalliokosken lasitehdas toimi Miehikkälän Kalliokoskella vuosina 1861-1931.
Apollon Alfthan oli saanut lahjoituksena maata Miehikkälästä ja hän mietti, miten voisi näitä suuria metsiä hyödyntää. Sukulaisensa Fredrik Alftanin ideasta hän alkoi suunnitella lasitehtaan perustamista, koska puutavaralla ei vielä tähän aikaan ollut suurta kauppa-arvoa, mutta lasitehtaat kuluttivat sitä suuria määriä.

Oikeus lasitehtaan perustamiselle myönnettiin 23.1.1861. Tehdas valmistui jo saman vuoden syksynä ja ammattitaitoinen työväki saapui Saksasta.
Tehtaassa valmistettiin pelkästään ikkunalasia. Sen valmistukseen käytettiin Laatokan hiekkaa, jota tuotiin laivoilla Pietarin kautta. Hyvälaatuinen hiekka mahdollisti laadukkaan ikkunalasin valmistuksen ja Kalliokosken ikkunalasit saivat useita palkintoja maatalous- ja teollisuusnäyttelyissä Moskovaa ja Tukholmaa myöten.

Tehdas työllisti heti yli 30 henkeä ja vuosituotanto ylitti 5 000 ikkunalasilaatikkoa. Lasin menekkikin oli hyvä. Pian Alfthan joutui kuitenkin rahavaikeuksiin ja vuonna 1868 Kalliokosken tehdas joutui konkurssihuutokauppaan, jossa sen osti pietarilainen kauppias Maximilian Erlenbach.
Erlenbach luopui kuitenkin toiminnasta 1874 ja myi sen Miehikkälän lahjoitusmaan silloiselle omistajalle kreivi Mengdenille. Tehdas nousi pian entiseen maineeseensa.

Vuonna 1877 katolle lennähtänyt kipinä aiheutti tulipalon, ja koko tehdas paloi maan tasalle. Suomen valtio lunasti kreivi Mengdeniltä Miehikkälän lahjoitusmaat ja hänen onnistui rakentaa tehdas uudelleen. Uusi tehdas oli käyttökunnossa jo syksyllä 1878.

Suureellisesti elänyt Mengden teki kuitenkin vararikon vuonna 1883 ja lasinpuhallus pysähtyi Kalliokoskella lähes kymmeneksi vuodeksi. 1891 lasitehtaan ostivat K.A. Sandsjoe ja J.E.Segerberg ja tehtaasta muodostettiin Kalliokoski Glasbruks Ab. Tehtaalle koitti uusi kukoistuskausi. Sen laitteita uusittiin ja tuotanto nousi vuosisadan vaihteessa 8700 laatikkoon vuodessa.

Toinen tulipalo tehtaalla tapahtui v.1920 ja sen jälkeen uusi, jo kolmas tehdas rakennettiin tiilestä. Vuonna 1928 saavutettiin tuotantoennätys 16 650 ikkunalasilaatikkoa vuodessa. Tehtaan surmaksi koitui kuitenkin vuonna 1926 Lahdessa alkanut koneellinen ikkunalasin valmistus. Tämä johti Kalliokosken tehtaiden varastojen kasvuun, koska koneellisesti valmistettu lasi meni paremmin kaupaksi tasalaatuisuutensa takia. Kautta historiansa hyvästä laadusta tunnettu Kalliokosken tehdas joutui toteamaan, ettei sen lasi enää kelvannut kuluttajille. Niinpä viimeinen lasikuorma lähti syksyllä 1931 Taavettiin ja tehdas sulki ovensa.

Tehtaan työntekijöiden välillä oli tarkka arvojärjestys. Kaikkein ylin oli isännöitsijä perheineen. Jopa isännöitsijän kuskinkin tiedetään tunteneen oman arvonsa, sillä hän oli pitänyt ajaessaan hevospiiskaa ylpeästi pystyssä. Yläluokkaan kuuluivat lisäksi konttoristi ja hyttimestari ja kahdeksan puhaltajaa, joita kutsuttiin mestareiksi. Tehdas työllisti myös paikkakunnan väkeä erilaisissa kuljetustöissä. Lähikylien talolliset kuljettivat sivutyönään raaka-aineita ja lasikuormia ja lämmitystöissä. Tehtaan maatilan töissä työskenteli pehtoorin lisäksi karjakko sekä renkejä ja piikoja. Maatilalla oli lasinpuhaltajilla omat perunamaansa.

Kuvat: Miehikkälän museotoimi

Jänisvierailu inssin taloon

Monet sanovat käyneensä inssin asunnossa, jonne ei asiatta menty. Lasse Tiilikka kertoo jänisvierailustaan: – Pyysimme jäniksiä, joita veimme inssille. Kerran vein sinne jänistä ja erehdyin menemään paraatiovesta. Sisällä kuulostelin ja yskin aikani, mutta ketään ei kuulunut. Menin ulos ja astuin sisään kyökin ovesta ja kyökissä sain hyvän vastaanoton. Sain palkaksi omenia. En muista paljonko jäniksestä sain rahaa.

Lähde Miehikkälän juttukirja II, ”Siit myö haastettiin”

Tehtaan lapsi muistelee

Anna Vierula oli lapsena tehtaan pellolla lantun ja turnipsin harvennuksessa: – Kun oli 8 täyttänyt, pääsi tehtaan pellolle työhön. Minäkin olin harventamassa ja sain rahaa villatakin ostoon. Me juoksimme kilvan avaamaan inssille portin, kun huomattiin, että hän lähtee liikkeelle. Hän antoi portin avaamisesta kymmenen penniä. Inssin rouva oli herttainen ihminen. Hän kävi auttamassa perheitä. Joka joulu annettiin tehtaan puolesta työläisperheille joulupaketti. Kyllä se oli aikaa, jota kaipauksella muistelee.

Lähde Miehikkälän juttukirja II, ”Siit myö haastettiin”

Suosittelu

Laila Hirvisaaren Hamina-sarjan avausromaani ”Maan väkevän lapset” tutustuttaa lukijan Kalliokosken lasitehtaan väkeen ja kartanon maatilan alustalaisiin. Elämä on turvallisen tuntuista; suuri maailma on kaukana.

Eletään 1920-lukua, kansalaissota on vielä tuoreessa muistissa. Nuori Anna Kristiina uskaltaa tehdä pahennustakin herättäviä ratkaisuja, jos hänen sydämensä niin sanoo. Kun Anna Kristiina ja karjakko Valma pääsevät kartanoon töihin, loppuvat pahat puheet, ja kun kesä koittaa, ovat sekä Anna Kristiina että Valma löytäneet kiintymyksensä kohteet.

Elämä sujuu hyvin, kunnes eräänä helteisenä päivänä lasitehtaan nurkalta kohoaa paksu musta savu: tehdas on syttynyt ilmiliekkiin.

: Lasitehtaan piha-aluetta sen viimeisinä vuosina. (kuva Lasimuseon arkisto)

: Lasitehtaan päärakennus ja johtajan asunto.

: Lasitehtaan ajureiden talo.

: Lasitehtaan konttorirakennus

: Lasinliittäjät (v.Uuno Kantola Miehikkälästä, o. Mäkinen.

: Lasinpuhaltaja työssään

: Lasinvalmistajat työssään

: Lasinvalmistaja työssään.

: Lasitehtaan maatila

: Maatilan peltoa kyntämässä piikkipyörätraktorilla Taavetti Räsänen.

: Poseeraus maatilan kasvihuoneessa

: Paimenessa

Kalliokosken ruotsalainen kansakoulu

Miehikkälän kunnan ensimmäinen kansakoulu aloitti toimintansa 26.9.1889 kirkonkylässä 44 oppilaan voimin. Pitäjän toinen koulu käynnistyi syyskuun 15. päivänä 1896 Kalliokosken lasitehtaan läheisyydessä Suur-Miehikkälän tien varressa. Tämä koulu on siitä erikoinen, että keskellä täysin suomenkielistä maaseutua käynnistyi ruotsinkielinen kansakoulu. Se oli tarkoitettu Kalliokosken lasitehtaan ruotsinkielisen työväestön lapsille, mutta kouluun otettiin myös paikallisen suomenkielisen väestön lapsia.
Ruotsista oli tehtaille hankittu ammattityövoimaa lasitehtaan isännöitsijän Evald Sandelinin toimesta. Mainittu Sandelin oli kansakouluhankkeen ”isä” ja toimi perustetun koulun johtokunnan puheenjohtajana. Koulurakennuksessa oli aluksi vain yksi luokkahuone, mutta rakennusta laajennettiin runsas kymmenen vuotta myöhemmin. Laajennuksessa rakennettiin uusi luokkahuone ja entinen muutettiin käsityöluokaksi. Vihkiäisissä syyskuussa 1908 todettiin koulun olevan yksi parhaiten varustetuista kouluista seudulla.
Ensimmäiset kymmenen vuotta opettajana toimi neiti Soldan. Hänen jälkeensä vuoteen 1914 saakka tehtävässä oli neiti Nina Nylund, jonka jälkeen tehtävässä toimi pisimpään Elsa Nyström. Nina Nylund oli poliittisesti aktiivinen ja hän oli mukana perustamassa Ruotsalaisen Kansanpuolueen paikallisosastoa Kalliokoskelle. Kielitaistelu kävi vielä kuumina sekä valtakunnallisella että paikallisella tasolla. Miehikkälässä nousi kohu, kun koululla vietettiin ruotsalaisuuden päivää, jota Haminan seudun fennomaanit eivät millään sulattaneet.Koulu oli aluksi miltei täysin ruotsinkielinen. Koulussa oli ensimmäisenä lukuvuonna 28 oppilasta, joista kolme oli suomenkielisiä. Vähitellen suomenkielisten osuus kasvoi. Vuonna 1905 koulun oppilaiden enemmistö puhuikin äidinkielenään suomea. Tämän jälkeen ruotsinkielisten osuus alkoi jälleen kasvaa.
Pitkäkosken suomenkielisen kansakoulun perustaminen vuonna 1911 supisti suomenkielisten osuutta ja lukuvuonna 1914 – 1915 kaikki oppilaat olivat ruotsinkielisiä. Pitkäkosken koulun perustaminen näkyi selvästi Kalliokosken koulun oppilasmäärissä. Kun lukuvuosina 1909 – 1910 koulussa opiskeli yli 30 lasta, sen oppilasmäärä laski 1. maailmansodan vuosina runsaaseen kymmeneen. Vielä 1920-luvun alkuvuosina koulussa opiskeli noin 15 lasta, mutta vuonna 1926 lukumäärä oli laskenut kuuteen. Heistä vain kolmen äidinkieli oli ruotsi. Koulutoiminnan jatkamiseksi lasitehtaan johto ehdotti kunnalle, että se myöntäisi 3 000 markan vuosittaisen avustuksen koululle. Kunta oli valmis myöntämään puolet tuosta summasta. Lopulta koulun ovet sulkeutuivat pysyvästi keväällä 1927.

Koulurakennuksesta on jäljellä puolet. Toinen puoli on siirretty jonnekin muualle.

Kuvat: Miehikkälän museotoimi

Orivarsalaidun ja Syväjärven uimaranta

Haukniemen tila on ollut Kymen-Karjalan hevosjalostusliiton omistuksessa vuodesta 1962 ja yhtä kauan ovat orivarsat myös laiduntaneet tällä luonnonkauniilla niemellä. Mehikkälän laitumella laiduntaa 2-3-vuotiaita varsoja. Orivarsojen laiduntamisessa on katseltavaa, kun varsat mittelevät lauman johtajuudesta. Orivarsat lasketaan laitumelle touko-kesäkuun vaihteessa. Laitumelle laskusta on kehkeytynyt suosittu yleisötapahtuma, johon osallistuu parisen tuhatta kävijää. Orivarsojen laidunaika kestää noin kolme kuukautta.
Orivarsalaitumen vieressä sijaitsee kunnan omistama Syväjärven uimaranta. Nurmikkoisella rannalla on tilaa levittää viltti ja paistatella päivää, tai vaikka pelata sulkapalloa. Tämä on mainio uimapaikka, matala hiekkapohjainen ranta sopii hyvin myös lapsille. Rannalla on iso laituri, pukukopit ja puucee.

Halmaanjärven uimaranta

Miehikkälän kunnan omistamaa uimarantaa ylläpitää Suur-Miehikkälän kyläyhdistys. Ranta on loistava uimapaikka, joka sopii mainiosti myös lapsille.Rannan palveluihin kuuluu hyvä iso laituri ja noin 25 m. päässä rannasta oleva ponttonilaituri, pukukopit, grillikatos, rantalentiskenttä, puucee ja kaksi soutuvenettä. Näitä kaikkia voi vapaasti käyttää, kuitenkin toiset huomioon ottaen.

Suur-Miehikkälän mylly ja saha, Myllyntien maisemareitti

Myllyntie kulkee kauniissa peltomaisemassa. Tie kulkee näkymää halkovan Virojoen yli Toikkakosken kohdalla. Koskeen rakennettiin Suur-Miehikkälän mylly 1800-luvun alkupuolella. Saha aloitti toimintansa samassa paikassa 1900-luvun taitteessa. Saha ja mylly toimivat aina 1960-luvun lopulle asti, jolloin siirrettävät kenttäsirkkelit ja kotitarvemyllyt alkoivat vallata markkinoita. Myllyntien maisemareitti on suomalaista kulttuurimaisemaa parhaimmillaan. Tien varrella on myllyn lisäksi mahdollista nähdä laiduntavia emolehmiä ja vasikoita.

Arkistokuvat: Miehikkälän museotoimi

Lahjoitusmaatalonpoikien muistomerkki

Osa Miehikkälän pitäjästä on lahjoitusmaata. Venäjän vallan aikana keisarinna Katariina Suuri lahjoitti suosikeilleen maa-alueita. 24.10.1790 lahjoitti hän venäläiselle majuri Matvei Olsujeville ikuiseksi ja perinnölliseksi omaisuudeksi 250 sielua tiloineen ja omaisuuksineen. Tähän lahjoitusmaahan kuului 16 tilaa Miehikkälän ka Kylmälän kylistä, sekä 6 tilaa Säkäjärven ja Tiilikkalan kylistä. Lahjoituksen pääosan muodosti Miehikkälän kylä ja sen mukaan lahjoitusmaa nimettiinkin. Tuohon aikaan talonpojat eivät omistaneet maatansa, vaan joutuivat suorittamaan päivätöitä maanomistajille sekä luovuttamaan veroina erilaisia maataloustuotteita. 1830 luvulla talonpoika maksoi kuudesosamanttaalin tilasta maanherralle 2 ruplaa 6 kopeekkaa, 40 seipäällistä heiniä ja kuusi naulaa voita vuodessa. Miehikkälän lahjoitusmaa-aika oli vuosina 1790 ̵1877, jona aikana sillä oli useita omistajia. Sen jälkeen valtio lunasti maat ja luovutti ne talonpojille. Viimeisin Miehikkälän lahjoitusmaan omistaja oli venäläinen kenraalimajuri kreivi Georg Mengden.

Lahjoitusmaatalonpoikien muistomerkki paljastettiin Miehikkälän 100-vuotisjuhlien yhteydessä vuonna 1987. Siinä on yhtä monta kiveä kuin oli lahjoitusmaatiloja. Muistomerkin on suunnitellut ja toteuttanut Suur-Miehikkälän kylän työryhmä. Laatassa on opettaja Emil Holmströmin runo:

”Mutta teidän työnne ei voi kuolla
Siinä juuri elämänne on.
Katsokaa se jo orastaa tuolla
siunaamana aamun auringon.”

Muistomerkin viereen istutettiin Suomi100 juhlavuonna, Miehikkälän 130-vuotis juhlan kunniaksi kyläpuu, josta aikanansa kasvaa komea puistolehmus.

Lähde: Yrjö Varpio; Vanhaa Miehikkälää

Kartta: Miehikkälän museotoimi

Talonpoikien elämää

Matti Tiilikka: – Talonpojat joutuivat tekemään melkoisesti veropäiviä. Maanviljelys oli siihen aikaan kaskessa viljelyä. Leipä ja nauris olivat pääruokia. Perunaa ei ollut joka talossa läheskään ympäri vuoden syötäväksi. Rahatulot he hankkivat enimmäkseen käsityöllä, muun muassa kiskoivat yhteisesti metsästä kattopäreitä, joita myivät. Myös pärekorien teko oli tavallista talvityötä. Pärekoreja ruvettiin Miehikkälässä valmistamaan 1850-luvulla.
Äitini ja tätini kertoivat, että höijen pit aamuisin kello kolmen aikaan olla yläällä näyttämässä pärettä isälleen, jok tek rekiä. Isä oli nimittäin aikanen mies, alotti reenteon jo aamukolmelta. Muuta valoa kuin päreen valo, ei ollut.

Lähde Miehikkälän juttukirja II, ”Siit myö haastettiin”

Suur-Miehikkälän koulu

Suur-Miehikkälän vireässä kylässä toimii vielä kyläkoulu, mikä on nykypäivänä jo melko harvinaista. Suur-Miehikkälän koulu on kolmiopettajainen, vajaan 40 oppilaan vireä kyläkoulu, joka tarjoaa perusopetusta 1. -6. luokille. Koulun oppilaat tulevat Lapjärven, Pitkäkosken, Purhon, Salo-Miehikkälän ja Suur-Miehikkälän kylistä. Suur-Miehikkälän koulusta tuli aikoinaan Miehikkälän kunnan neljäs koulu Kirkonkylän, Kalliokosken ja Muurikkalan koulujen lisäksi. Koulun historia alkaa ajasta, jolloin Miehikkälä itsenäistyi Virolahdesta vuonna 1887. Kuntakokous päätti rakentaa koulun Suur-Miehikkälään ja se valmistui vuonna 1898. Vanha, komea koulurakennus palveli aina vuoteen 1959, jolloin valmistui lähes samalle paikalle nykyinen koulurakennus. Suur-Miehikkälän koulun ensimmäisenä koulunjohtajana toimi virolahtelainen Jooseppi Niemelä (lv. 1898-1911). Emil Holmström (lv. 1911-1948), Ralf Arhosola (lv. 1961-1994) ja Heikki Taskinen (1994-2012) ovat myös tehneet pitkän työuran Suur-Miehikkälän koulun johtajina. Yli 120 vuoden aikana on koulussa ehtinyt olla viitisenkymmentä opettajaa. Parhaimmillaan koulun oppilasmäärä oli 1940-50-luvuilla, jolloin oppilaita oli vuosittain 120-150, käyden hetkellisesti lähes 170 oppilaassa. Alhaisimmillaan oppilasmäärä käväisi 1970-luvulla, jolloin oppilaita oli vain 16.
Koulun oppilaat istuttivat vuonna 1902 lehtikuusikujan reunustamaan koululle johtavaa tietä. Yli satavuotiaat puut kaadettiin turvallisuussyistä, mutta lehtikuusia näkyy yhä vielä koulun ympäristössä.

Kuvat: Miehikkälän museotoimi

Mäenlaskusta maailmanmestariksi

1917 koulun päiväkirjan välistä löytyi järjestäjän kirjoittama lappu, jossa oli 14 pojan nimilista. Alle opettaja oli kirjoittanut oman kommenttinsa: ”Myöhästyivät mäenlaskun vuoksi 28.2. E.H.”
Myöhästymistä katsottiin kuitenkin läpi sormien, eikä pojat saaneet muistutusta päiväkirjaan. Joukosta yksi, Sulo Nurmela, jatkoi harrastustaan ja hiihti myöhemmin maailmanmestariksi asti.

Lähde: Suur-Miehikkälän koulu 1898-1998

Suur-Miehikkälän seurantalo

Suur-Miehikkälän seurantalo rakennettiin aikanaan suojeluskuntataloksi ja se on malliesimerkki maalaiskylän seurantalohankkeen toteuttamisesta pääosin talkoovoimin. Päätös seurantalon rakentamisesta tehtiin 1921 ja talo vihittiin käyttöön 1923. Suojeluskunnan lakkauttamisen myötä 1944 seurantalo siirtyi Suur-Miehikkälän Vapaapalokunnalle joka myi seurantalon Voimistelu- ja Urheiluseura Kilpi ry:lle 1955. Vuosien saatossa urheiluseura on laajentanut ja peruskorjannut taloa moneen otteeseen. Nykyisin seurantalo on aktiivisessa käytössä. Monet yhdistykset, harrastepiirit ja koulu käyttävät taloa viikoittain. Seurantalolla on baari, joka varustettu anniskeluoikeuksin. Baari on auki maanantaista lauantaihin. Baarin puolella on biljardi, langaton internet-yhteys sekä tietokone ja dataprojektori. Seurantalon ympäristössä on urheilukenttä, kota ja monitoimitila, jossa takka- ja saunaosasto sekä kylmiötilat. Seurantalon tiloja vuokrataan juhlien, kokousten, urheilukilpailuiden ym. tapahtumien pitopaikaksi.

Seurantalolla, sen piha-alueella ja kentällä järjestetään vuosittain vakiintuneella paikalla, juhannuksen jälkeisenä lauantaina Pikkukylien Pikkumarkkinat. Jo ilmiöksi muodostuneet markkinat ovat saavuttaneet suuren suosion myyjien sekä lähialueiden asukkaiden ja vähän kauempaakin tulevien keskuudessa. Markkinoiden keskeinen sisältö on paikkakuntalaisten, kesäasukkaiden ja lähiseudun ihmisten tapaaminen rennossa markkinatunnelmassa. Tärkeässä arvossa on maaseudun ja sen yrittäjyyden, yhteistoiminnan ja elinvoiman sekä paikallisten tuotteiden esille tuonti ja markkinointi. Pikkumarkkinoilla pyritään luomaan uusia kehitysnäkymiä ja positiivista ajattelua maaseudun elinvoimaisena pitämiseksi. Markkinoilla on tarjolla hurmaavan rentoa tunnelmaa, viihdyttävää ohjelmaa, livemusiikkia, maukasta purtavaa, erilaisia käden taitajien tuotteita, pomppulinna, eläinpiha…ja vaikka mitä!

Lapjärven juhla & majoitus

Lapjärven Juhla&Majoitus on rakennettu kauniin Syväjärven maisemiin. Päärakennuksessa on saatavilla 60-paikkainen juhla- kokous-ruokasali, hyvin varusteltu keittiö, kylmiö+jääkaappi-pakastin sekä teollisuus- astianpesukone, laitos-uuni sekä norm. sähköhella. Astiavarustus 60:lle. WC- ja peseytymistilat, jotka soveltuvat myös pyörätuolia käyttäville sekä majoitustilat 20:lle henkilölle. Kokonaisuuteen kuuluu perinteinen pihasauna jossa on oma ranta. Samalla alueella on myös tasokas pyöröhirsinen mökki-Saunapirtti, jossa on petipaikkoja 12 henkilölle ja toimiva varustus. Lapjärven Juhla&Majoitus soveltuu erinomaisesti TAPAHTUMA- ja JUHLAPAIKAKSI merkkipäivää viettäville, häätapahtumille, perhe-ja sukutapamisiin, sekä myös perheiden lomanvietto paikaksi. LEIRIPAIKAKSI lasten ja nuorten leireille. KOKOUSPAIKAKSI järjestöille, yhdistyksille ja yrityksille. Vuokraaja tuo mukanaan liinavaatteet. Vaihtoehtona on liinavaatteiden vuokrausmahdollisuus.
Alueella on noin 1km. pituinen pururata, joka talvisin toimii valaistuna hiihtolatuna ja hiekkapohjainen kenttä jalkapallomaaleineen sekä uimaranta pukukoppeineen ja laitureineen.

Koulu kulttuurin kehtona

Lapjärven koulu perustettiin vuonna 1912. Kuntakokous päätti, että Kalle Joenpolvelta ostetaan tontti, jonka nimeksi tuli Sillanmäki. Koulun rakentaja valittiin huutokaupalla, joka pidettiin 4.9.1913. Anton Säkäjärven tarjous, hinnaltaan 14 075 markkaa, hyväksyttiin. Koulu rakennettiin rakennustyyliä Jugend ja samoin myöhemmin piharakennus. Koulu valmistui seuraavana vuonna ja aloitti toimintansa syksyllä 1914. Oppilaita oli 29. Koulutyö oli keskeytyneenä sodan takia, syyslukukausi vuonna 1939 eteni opetussuunnitelman mukaan. Opettajia olivat mm. Iida Rantakivi, Greta Josefina Sutinen, Kaarlo Hanhineva ja Aino Salmivuori, joka toimi Lapjärvellä opettajana vuodesta 1954 vuoteen 1968, jolloin koulun toiminta päättyi. Koulu on ollut kylässä kuin kulttuurin kehto. Siellä pidettiin juhlia, äitienpäiväjuhlia, kokouksia, kuoroharjoituksia ja voimisteluharjoituksia. Koululle suunniteltiin lakkauttamisen jälkeen uutta käyttöä. Vuoden 1970 syksyllä kunnanvaltuustossa käsiteltiin koulun myymistä, koulu ja koulun tontti kiinnostivat monia. Myynnistä kuitenkin luovuttiin. Kylän asukkaille koulun säilyminen kunnan omituksessa oli erityisen hyvä asia. Kunnan päättäjät toimivat viisaasti, kun eivät myyneet koulua. Koulu muuttui Lapjärven kurssi- ja leirikeskukseksi 1980-luvulla, vuonna 1988 valmistui koulun tontille Syväjärven rannalle Kiviniemeen jykevä majoitus- ja saunarakennus.

Messuhallinmäki

Keskellä Salo-Miehikkälän Pakkasenkylää sijaitseva Kujanmäki on saanut nimensä loogisesti siitä, että se on kujalla sijaitseva mäki. Kujanmäeltä erkani tie Sipi Pakkasen taloon, joka hallitsi kylämaisemaa siinä mäellä. Talossa on aikoinaan asunut kaksi Sipiä. Vanhempien ihmisten muistikuvan mukaan niminä käytettiin vanha Sipi ja poika Sipi. Vanhempaa Sipiä kutsuttiin myös Sigfridiksi. Talo oli iso, ja asukkaitakin siinä oli aika ajoin paljon. Tila oli pinta-alaltaan Pakkasenkylän taloista suurin. Myöhemmin sitä kutsuttiin, oletettavasti kokonsa ja väkimääränsä vuoksi, Messuhalliksi. Talossa on ollut monenlaista toimintaa. Siinä on ollut kauppa, jota pitivät Annastiina ja hänen poikansa Evert Syrjänen. Talossa on valmistettu pärekoreja ja hevosille länkiä. Suuressa tuvassa on tanssittu monet talkootanssit ja hääjuhlat, olihan monessa seurantalossa vähemmän tilaa kuin talon tuvassa. Tilalla on lienee ollut myös kylän ensimmäinen puimakone, käsin pyöritettävä. Käsin pyöritettävät myllynkivetkin siellä oli vielä 1950 luvulla, tosin jo aitan rapuiksi joutaneina. Narut tehtiin talossa itse, eli elettiin hyvin itsellisesti. Entisaikaan vaurauden mittana käytettiin sitäkin, miten paljon tuvan lattialla oli mattoja. Sipin talossa oli kuuleman mukaan viime vuosisadan alussa matot toisissaan kiinni, eli sen mittapuun mukaan se oli vauras talo.

Talo toimi kylän nuorten ja myös varttuneemman väen kokoontumispaikkana. Jo se, että talossa oli omasta takaa paljon nuoria, veti muutkin kylän nuoret sinne. Jos talvella oli kylmä ilma, suuren leivinuunin päällä oli lämmintä oleskella. Varttuneempi väki palasi pyhäpäivisin korttia jopa useammassa ringissä samaan aikaan. Lapset opettelivat kuluneiksi käyneillä korteilla pelaamisen aakkosia. Kevään tullen, lumen sulettua siirryttiin ulkosalle markan heittoon. Nämä kokoontumiset toimivat sosiaalisina tilaisuuksina, joissa kerrottiin ilot ja surut. Myös tyttöjen ja poikien tapaamiset saivat niistä usein alkunsa, kävihän talossa väkeä naapurikylistä asti. Messuhallinmäen lähellä on Tervahauanmäki, jossa lapset talvisin kävivät mäenlaskussa.

Suosittelu

Salo-Miehikkälän historiasta, kylistä ja ihmisistä voi lukea Jukka Pakkasen kirjasta ”Tarinoita Kylästä” (Kuvitar 2004) Kirja löytyy Miehikkälän kirjastosta.

Vihinkivi

Perimätiedon mukaan Vihinkiven luona olisi pikkuvihan aikaan vihitty korkea-arvoinen upseeri ja paikkakuntalainen nainen, siitä nimi Vihinkivi. Pikkuvihan aikaan kulki pappi sotilaiden mukana rintamalla, joten vihkiminen on voinut kiven luona tapahtua.

Perimätieto ei kuitenkaan kerro, oliko vihitty upseeri venäläinen vaiko suomalainen.

Lehitartikkeli: Miehikkälän museotoimi

Jatulintarha

Jatulintarhat ovat sokkelokiveyksiä, spiraalin muotoisia kivilabyrinttejä, joissa kulkee yksi tai useampia polkuja rakennelman reunalta sen keskelle. Jatulintarhoja on olemassa erimallisia: vanhimpana tyyppinä on pidetty ristikeskustaista tarhaa, jossa labyrintin ulkokehältä sen keskelle mutkitteleva polku muodostaa ristin. Osa labyrinteistä on niin sanottuja munuaisenmuotoisia jatulintarhoja, joissa ei ole ristiä. Kolmannen ryhmän muodostavat spiraalinmalliset jatulintarhat, joita on arveltu nuorimmaksi tyypiksi, jossa jatulintarhan alkuperäinen muoto on jo unohtunut. Suuri osa Suomen jatulintarhoista sijaitsee rannikolla, vesistöjen läheisyydessä tai saaristossa. Ne ovat eri aikakausilta – osa keskiaikaisia tai myöhäisempiä, vanhimmat jopa esihistorialliselta ajalta. Erikoista on, että Miehikkälässä, sisämaan kunnassa, sijaitsee 8 jatulintarhaa. Nimityksiä kivilabyrinteille on paljon: nunnantarha, Pietarin leikki, Laiskan-Jaakon rinki, jätinkatu, Jerusalemi tai junffuritanssi, joka taas tulee ruotsinkielisestä nimestä jungfrudans ”neitsyttanssi”. Jatulintarhojen alkuperäinen käyttötarkoitus on kuitenkin hämärän peitossa. Perimätieto kertoo jatulintarhoissa kulkemisen tuovan onnea ja suojaa. Niitä on ilmeisesti käytetty myös leikkipaikkoina. Jatulintarhoja on löydetty myös muista pohjoismaista ja Virosta. Jatulintarhojen ikää ei tunneta täsmällisesti, mutta Suomen jatulintarhat on määritelty aikavälille 1200 – 1700 jKr.

Ohje: Kulje ensin n. 40 m metsätietä, oikealle jatulintarhalle erkaneva polku merkattu opasteella. Perillä on maastossa kivestä ladottu spiraalikehä, jonka halkaisija on n. 7 m. Maaginen spiraalimuoto näkyy hyvin maastossa.

Hulkkianjärvi

Järven pinta-ala on 20,2 ha ja tilavuus noin 160 000 m3. Järven keskisyvyys on 0,8 metriä ja suurin mitattu syvyys 1,3 metriä.

Vesistö sijaitsee Salo-Miehikkälän kylässä ja se laskee vetensä Onkamaanjokeen, joka yhtyy myöhemmin edelleen Virojokeen ja laskee sieltä Suomenlahteen Hulkkianjärvi kerää vetensä järveä ympäröiviltä suo-, pelto- ja metsäalueilta, joiden vedet laskevat järveen viiden laskuojan kautta. Järvi on matala ja tasaisesti rannasta ulapalle päin syvenevä.

Järvi oli jo lähes umpeenkasvanut, kun sen kunnostus aloitettiin kesällä 2009 tyhjentämällä järvi. Järvi oli kuivana kaksi talvea ja yhden kesän. Täyttö alkoi seuraavana syksynä. Laskuojaan tehtiin pohjapato, jonka ansiosta järvi pääsi täyttymään uudelleen. Kyläläisten ja Ely-keskuksen yhteinen projekti päättyi onnellisesti ja nyt järvi lainehtii kauniin sinisenä ja kalaisana. Hulkkianjärven kalakanta on reheville järville tyypillisesti särkikalavaltainen. Järven yleisimmät kalalajit ovat lahna, särki, ahven, hauki, made ja ruutana. Järvessä esiintyy myös särjen ja lahnan risteymää särkilahnaa.

http://www.hulkkianjarvi.info/hulkkia.htm

Kunnostushankkeen taustaa

Hulkkianjärvi on ollut elämässäni kiinni monella eri tavalla. Dramaattisimmat hetket koin jo ihan pikkulapsena, kun lähdin äidin matkaan mattopyykille. Innostuin kaikesta muusta paitsi matonpesusta, kurkottelin veteen kuvajaistani ja yht’äkkiä liu’uin sinne pää edellä. Tovin ehdin olla pinnan alla, kunnes äitini kävi ravistelemassa liiat vedet keuhkoista.

Tästä varhaislapsuuteni tapahtumasta minulle ei kuitenkaan jäänyt vesikammoa, vaan lapsena järvessä tuli käytyä (iilimadoista huolimatta) usein uimassa ja vilvoittelemassa kuumina kesäpäivinä. Järvi oli minulle virkistäytymispaikka, mutta myös kalojen aarreaitta. Isoisäni sai nuoruusvuosinani sytytettyä kipinän kalastamiseen ja useat kesäillat kuluivat veneessä ongella istuen ja hyttysiä hätistellen. Lukuisat virvelin vieheet ovat jääneet pohjan kantoihin ja karikoihin kiinni.

Kevättalvisin vuorossa oli katiskojen vienti kala-apajille ja niitä käytiin kokemassa siihen asti, kunnes jäät vielä jotenkuten kantoivat. Aina ei tosin kantaneet, eräänä kevättalvena 1980-luvun puolivälissä jouduin vetämään isoisäni avannosta. Vieläkin pitää ihmetellä, miten pienen pojan voimat moiseen suoritukseen riittivät.

Vartuttuani järvi tarjosi myös virkistystä soutamisen ja purjelautailun parissa. Pienestä järven koosta johtuen purjelautareissut päättyivät usein kaatumiseen plaanin loputtua ja/tai tuulten pyörteissä.

Järvi on tarjonnut virkistystä myös kylän sekä vakinaisille että kesä-asukkaille. Syksyisin sorsastajat ovat saaneet makoisia sorsapaisteja järven rantakaislikoista. Ahti on suonut antejaan kalastajille ympäri vuoden.

Olin huolissani järven kunnosta jo pitkään, koska katsellessani vanhoja järvestä otettuja ilmavalokuvia 1960-luvulta järvi oli merkittävästi pienentynyt 1990-luvulle tultaessa. Maatalouden rakennemuutos lopetti karjanpidon järven rantamailta 2000-luvun alussa. Mieleeni tuli tuolloin, voisiko järven kunnostuksen suhteen polkaista jonkinmoista projektia käyntiin, sillä veden laatu oli merkittävästi heikentynyt lapsuuteni vuosista.

Otin yhteyksiä ensimmäisen kerran asian tiimoilta Helsingin yliopistoon maaliskuussa 2003, jolloin Hulkkianjärvessä oli runsaita kalakuolemia ja katiskoja varten hakkaamissani avannoissa oleva vesi tuoksui rikkivedylle (mädälle kananmunalle). Vesi oli ollut kovin leväistä jo parina aikaisempana kesänä. Yliopisto kehotti ottamaan yhteyksiä paikalliseen ympäristökeskukseen, joten kirjoitin maaliskuussa sähköpostia Markus Tapaniselle. Hän vastaili tuolloin minulle ja ehdotti, että maanomistajien tai kyläyhteisön tulisi aktivoitua, jotta asiaa saataisiin eteenpäin.

Nyt tuntuu todella hyvältä, että näin reilun kuuden vuoden jälkeen unelmani järven kunnostuksesta on muuttunut todelliseksi, kun ranta-alueiden maanomistajat ja vesialueen hallitsijat ovat päässeet yhteiseen tahtotilaan, tarvittavat vesioikeuden luvat ovat kunnossa, järven kunnostus on suunniteltu hyvin ympäristökeskuksen toimesta ja työtä tekemässä on innostunutta ja osaavaa väkeä. On hienoa, että projektin myötä voimme palauttaa järven ainakin osittain tilaan, jossa se on ollut kymmeniä vuosia sitten, ennen tehostuneen maatalouden aikaa. Toivon, että tämän projektin avulla voimme jättää Hulkkianjärven hyvässä kunnossa tuleville sukupolville – että hekin aikanaan pääsevät nauttimaan kalastuksesta, sorsastuksesta tai vaikkapa vain uimisesta Hulkkian puhtaammassa vedessä.

Pariisissa 15.lokakuuta 2009

Marko Kokkala

Muita kohteita Miehikkälässä

Hauhian mylly

Hauhian myllyrakennus on vuodelta 1881 ja sijaitsee Vaalimaanjoen Hauhiankoskessa. Perimätiedon mukaan jo 1800-luvun alkupuolella koskessa on ollut jonkinlainen alkeellinen vesilaitos, ns. härkinmylly. Joulukuussa 1881 valmistuneen myllyn perustivat puuseppä Petter Lundgren sekä talonpojat Emmanuel Hauhia ja Erik (Erkki) Hauhia. Ensimmäinen sahalaitos valmistui 1910, nykyinen on rakennettu 1939. Sahan ja myllyn lisäksi käytössä olivat pärehöylä ja apilanhankain. Vieressä sijainnut uittoränni on purettu 1950-1960 luvulla.
Elokuussa 1885 myllyn osti Sylvester Mankki, joka oli ahkera ja kunnioitettu mylläri. Hänen toimiessaan myllärinä myllyssä jauhettiin paljon. Virolahdelta, Pihlajan kylästä saakka kävi myllymiehiä, koska muilla myllyillä oli pulaa vedestä. Hauhian myllyllä tätä ongelmaa ei ollut. Mylläri pystyi säätelemään veden joen yläjuoksuun virtaavien lampien ja järvien suille asettamiensa patolaitteiden avulla.
1920-luvulla myllyn yhteyteen rakennettiin saha ja myöhemmin sotavuosina sähkögeneraattori. Tohmon Otto, silloinen myllyn omistaja asensi generaattorin, jolla saatiin kylälle sähkövalot. Sähköt olivat tasasähköä. Jännitettä säädettiin turbiinia avaamalla tai sulkemalla ja kuorma tietenkin vaikutti jännitteeseen. Sylvi ja Pentti Hauhia, sähkölaitoksen omistajat 1950-1963, kertoivat että säätäminen oli todella ikävää työtä. Iltaisin, kun ihmiset kävivät nukkumaan ja sammuttivat valoja, kirkastuivat aina palamaan jääneet valot, ellei vesiturbiinista käyttövoimaansa saavan generaattorin kierroslukua laskettu. Ja sama aamulla toisinpäin. Säätöä helpottamaan oli myllytupaankin asennettu jännitemittari, mutta tokihan itse säätö piti sitten käydä myllyssä tekemässä eli kiertää painavasta rautaisesta säätöpyörästä turbiinin vesimäärää pienemmäksi tai suuremmaksi. Etenkin talvisin turbiinin rattaat jäätyivät eikä säätö onnistunut. Piti mennä myllyn lattian alle hakkaamaan jäätä pois säätöakselista ja rattaista. Kyläläiset olivatkin tyytymättömiä milloin liian himmeisiin ja milloin liian kirkkaisiin valoihin, jopa palaneista lampuista valitettiin. Näin saatiin sähköä kylän tarpeisiin.
1960-luvun alussa tuli Kymenlaakson Sähkön insinööri varovasti kyselemään, että mitäs tuumaisitte jos yhtiö toisi kylälle kunnon sähköverkon? Ei pantu vastaan, päinvastoin. Sähköverkko valmistui 1963 ja sen myötä kylällä päästiin katsomaan televisiota. Sylvi ja Penttikin hankkivat Philipsin josta katselivat Peyton Placea ja nauttivat yöunista. Valoistakaan eivät kyläläiset enää valitelleet.
Mylly oli myös kuuluisa lestyjauhoistaan, joita käytettiin nykyisen vehnäjauhon sijasta.

Hauhian myllyn ja sen vieressä olevan talon pihapiiriä koristaa satakunta patsasta ja sisältä talon kätköistä löytyy lähes tuhat pienoispatsasta. Aiheina ovat maatilan ja metsän eläimet, patsaat tehneelle taiteilija Sylvi Hauhialle rakkaat ihmiset, linnut, urheilijat, iskelmälaulajat ja satuolennot.

Pallo- eli imubetonikorsu nro 644

Koordinaatit ETRS-TM35FIN P:6726414 I:558313
Pallokorsun tekniset tiedot
Ulkohalkaisija 460 cm
Sisähalkaisija 325 cm
Sisäpuolen harjakorkeus 240 cm

Materiaali:
Betonirauta 580 kg
Betoni 20-24 m²

Pallo- eli imubetonikorsu on 8-9 hengelle tarkoitettu majoituskorsu.

Se on saanut nimensä pallomaisen muotonsa ja valmistustekniikan mukaan. Amerikassa valmistettiin ennen II maailmansotaa pallonmuotoisia suojahuoneita imubetonitekniikalla. Tieto uudesta valmistusmenetelmästä saatiin Suomeen 1940. Päämajan pioneeriosasto päätti tilata imubetonikalustoja ja piirustukset Suomeen tarkoituksena valmistaa niistä majoituskorsuja. Kalustot katosivat maailmansodan melskeissä matkalla Suomeen ja löytyivät vasta vuonna 1942 Petsamosta. Linnoitusosasto alkoi kehittää suojahuoneista korsuja ja niitä valmistui jatkosodan aikana lähinnä Karjalan kannakselle ja Aunukseen noin 600 kpl. Salpalinjaan pallokorsuja ehdittiin valaa vuonna 1944 yli 250 kpl.

Imubetonitekniikassa betonimassa pidettiin valun helpottamiseksi notkeana, jolloin siinä käytettiin paljon vettä. Valun jälkeen betonimassa ylimääräinen vesi imettiin pois alipainepumpuilla, jolloin betoni kovettui nopeammin. Samalla imu puristi betonia kokoon, mikä teki rakenteesta lujemman.

Pallokorsun rakentaminen oli tavanomaiseen betonikorsujen rakentamiseen verrattuna monia etuja. Nopeasti ja halvemmalla saatiin aikaan suhteellisen vahva majoituskorsu. Korsuja saatiin valmiiksi jopa 2-3 kpl korsua vuorokaudessa. Perinteisesti rakennetun teräsbetonikorsun rakentamiseen kului samanaikaisesti rakenteilla olevien laitteiden lukumäärästä riippuen viikkoja. Kun maaperustaisen konekiväärikorsun hinta oli noin 1 miljoonaa markkaa, sai pallokorsun aikaiseksi noin 86 000 markalla.

Pallokorsut eivät toki olleet yhtä vahvoja ja kestäviä kuin perinteiset korsut. Maalla ja kiviverhouksella peitettyinä ne kuuluivat IV luokan kestolaitteisiin ja kestivät kuitenkin jopa 155 millimetrin tykin ammuksen osuman.

Miehikkälän Salpalinja-museolla on nähtävillä valmiin pallokorsun lisäksi myös pallokorsun muotti- ja valukalusto.

Teksti: Armi Oinonen, museotutkija, Miehikkälän Salpalinja-museo

Pallokorsun valmistus
Pallokorsun ulkohalkaisija on 460 senttimetriä. Jotta uloimman muotin ympärille jäisi tarvittava liikkumatila, oli kuopan halkaisijan oltava noin 5,5 metriä. Syvyyttä korsukuopalla oli noin kolme metriä. Joskus osa kuvusta jäi olosuhteiden pakosta maanpinnan yläpuolelle. Valun sisämuottina toimi ilmalla täytetty noin kolme metriä halkaisijaltaan oleva kumipallo. Kumipallon päälle tuli suojakangas, joka esti kuivuneen betonin tarttumisen kumiin kiinni. Näin pallo saatiin valun jälkeen ehjänä seuraavaan kohteeseen. Pallon lähelle muutama sentin päähän sisäpinnasta asennettiin pienisilmäinen teräsverkko. Sen tehtävä oli estää kranaattiosumien aiheuttaman negatiivisen kraatterin irrottamien betonikappaleiden putoaminen sisään.
Varsinainen betoniteräs sijoitettiin verkkoelementteinä suurin piirtein keskelle noin 60 sentin seinävahvuutta. Joskus pallo asennettiin hieman epäkeskeisesti ulkomuottiin nähden, jolloin vihollisen puolen seinä saatettiin saada kymmenkunta senttiä paksummaksi ja vastaavasti takaseinä ohuemmaksi. Katon vahvuudeksi pyrittiin saamaan 80 senttiä. Terästä pallokorsuun käytettiin noin 580 kiloa. Ulkomuotiksi asennettiin teräsmuotti. Muottilevyjen saumoihin tuli kumitiiviste, jotta muotista tuli ilmatiivis.
Betonivalu tapahtui päältä. Betonia pallokorsun seiniin meni 20 kuutiometriä. Jälkivaluna valettuun lattiaan betonia tarvittiin noin neljä kuutiota. Yhteensä betonia korsuun meni siis noin 24 kuutiota. Valu kesti 4-5 tuntia. Sen jälkeen muotti suljettiin päältäkin ilmatiiviiksi. Ulkomuotteihin liitettiin alipainepumput, ja pumpattiin vesi pois märästä betonista. Imu kesti 1,5 – 2 tuntia. Imun jälkeen betoni oli jo niin kova, että ulkomuotti voitiin poistaa ja kumipallosta laskea ilmat pois, ja siirtää muotti seuraavalle montulle asennettavaksi.
Valun jälkeen rakennettiin puusta eteinen ja ovi. Teräsovia ei ollut saatavissa. Korsun seinustat katon tasalle saakka ympäröitiin kiveyksin ja maalla. Pallokorsun kalustuksena oli makuulaveri kahdessa tasossa ja lämmitystä varten kamiina. Korsut kalkittiin sisältä valaistuksen tehostamiseksi. Yleisin valolähde olisi varmaan ollut öljylyhty. Pallokorsujen edut olivat nopea rakentaminen ja halpa hinta.

Lähde: Salpalinjan salat, Terho Ahonen

Historiakuvat: SA-kuva

Panssarivaunun kivieste

Kiviesterivit maanteiden vierustoilla ovat varmasti Salpalinjan näkyvintä ja parhaiten säilyneintä osaa. Niiden tarkoituksena oli hidastaa ja ohjata vihollisen panssarivaunujen etenemistä. Muita Salpalinjan estetyyppejä olivat maahan kaivetut kaivantoesteet ja rinneleikkaukset.

Estekivet louhittiin kallioista

Kivet louhittiin kivilouhoksiksi tai kivimäiksi kutsutuilta alueilta. Louhintapaikat pyrittiin luonnollisesti etsimään mahdollisimman läheltä tulevaa estekivilinjaa. Kallion tuli olla tarkoitukseen sopiva: mahdollisimman ehjä, vähintään 3 metriä korkea, mieluiten jopa 8-10 metrinen.

Kalliosta irrotettiin ensin isompi, rinnaksi kutsuttu kallioviipale, josta sitten pilkottiin yksittäiset estekivet. Rintapalan irrottamiseksi kallioon porattiin kompressorikäyttöisillä ilmaporilla reikiä tietyin välimatkoin vaakarailoon saakka. Poratut reiät panostettiin räjähdysaineella kuten ruudilla tai dynamiitilla, ja räjähdyksen seurauksena ”rintapala” irti kalliosta.

Kallioviipaleesta yksittäiseksi estekiveksi

Kaadettu rintapala pienittiin yksittäisiksi estekiviksi kiilaamalla. Aiottuun kiven reunaan tehtiin yleisemmin käsiporilla matalia reikiä 25-30 cm välein. Kun reiät olivat valmiit, kaikkiin reikiin asetettiin kivikiilat ja molemmin puolin kiilaa kiilalevyt, jotka estivät poraa juuttumasta kiinni reikään. Kutakin kiilaa vuorotellen lekalla naputtelemalla kivi vähitellen halkesi reiästä reikään. Kivi oli nyt saatu irrotettua isommasta palasta ja siirryttiin samalla tavoin seuraavan estekiven tekoon.

Kivien kuljetus ja pystytys estelinjalle

Louhintapaikoilta estekivet kuljetettiin kuorma-autolla tai traktorivetoisella kivireellä syntyvälle estekivilinjalle. Viime sotien aikaiset kuorma-autot kykenivät kuljettamaan kerrallaan paikalle vain yhden, n. 3 tonnia painavan kiven. Talviaikaa hyödynnettiin estekivien kuljetuksessa, kun suot ja järvet olivat jäässä.

Kuorma-auton lavalle estekivet nostettiin puominosturilla tai vinssattiin ylös käsikäyttöisellä kolmijalkanosturilla. Kolmijalkanosturin vaijeri voitiin kiinnittää esimerkiksi kiven ympärille kierrettyyn kettinkiin, tai kiveen varta vasten upotettuihin tappeihin.

Kiveä lastatessa kivi nostettiin kolmijalkanosturilla ylös, auto ajoi kiven alle ja kivi laskettiin lavalle. Purettaessa kivi nostettiin taas ylös, jonka jälkeen auto ajoi alta pois ja kivi ohjattiin rautakangen avulla maahan lapioilla kaivettuun kuoppaan. Kuoppa oli noin 50-100 cm syvyinen ja sen pohjalle tehtiin puolen metrin perustusta sepelistä ja kivestä. Kiven pystyttämiseen osallistui useimmiten kolme työmiestä, joista kaksi käytti nosturin vintturia ja yksi ohjasi kiveä rautakangen kanssa paikoilleen.

Eteläosassa Salpalinjaa 3-4-riviset estekivilinjat tavallisimpia

Kivet piti sijoittaa riveihin siten, että kivien välejä pystyttiin tulittamaan suoraan edestä ja sivusta, jotta ne eivät muodostaisi suojaa viholliselle. Tavallisimmin kiviesteet toteutettiin 3- ja 4-rivisinä. Toissijaisille suunnille riittivät 2-riviset esteet, mutta tärkeimmille suunnille saatettiin toteuttaa kiviestelinja jopa 6-rivisenä. Tavallista painopistesuunnissa oli sijoittaa useampirivistä estekivilinjaa muutamaan tasoon.

Salpalinjaan on laskettu tehdyn panssarivaunun kiviestettä yhteensä noin 225 kilometriä. Kaiken kaikkiaan kiviä louhittiin ja pystytettiin noin 350 000 – 400 000 estekiveä! Siitä suurin osa kiviesteestä tehtiin Suomenlahden ja Saimaan välille, Salpalinjan eteläiseen painopistesuuntaan.

Panssarikiviesterivejä voit nähdä eri puolilla Miehikkälää – lähimmät löytyvät paikallistieltä 384 reilun 2 kilometrin päästä Miehikkälän Salpalinja-museolta ja n. 3 kilometrin päästä Virolahden ja Miehikkälän välisen tien varrelta.

Teksti ja pääkuva: Armi Oinonen, museotutkija, Miehikkälän Salpalinja-museo

: Estekivilouhos Miehikkälän Muhikossa. Vasemmalla puominosturi käytössä. Kolmen miehen ryhmä pilkkoo isommasta kallioviipaleesta yksittäisiä estekiviä. Kaksi miestä kallioporakonetta käyttämässä. Yksi auto kuljettaa 3 tonnin estekiveä kivilouhokselta estekivilinjalle. Kuva: Kansallisarkisto.

: Estekiveä nostetaan kuorma-autosta puominosturilla. Miehikkälän Muhikko. Kuva: Kansallisarkisto

: Kaksi miestä kolmijalkanosturin vintturin kammissa ja yksi ohjaa kiveä samalla rautakangella paikoilleen. Miehikkälän Muhikon Korsumäellä. Kuva: Kansallisarkisto.

: Kiviesteen sijoitus kalliolla. Kuva teoksesta Kenttävarustustyöt (1941). Väliaikaiset ohjeet kenttävarustustöiden suunnitteluun ja suoritukseen.

Sahan saari

Tietosisältöjä valmistellaan.

ELVI ennen vanhaan

Tietosisältöjä valmistellaan.

Pitkäkosken ELVI

Esteetön lähivirkistysalue Pitkäkosken ELVI on uniikki helmi, joka on tarkoitettu iloksi meille kaikille. ELVI kutsuu rentoutumaan ja viettämään laatuaikaa ulkosalla. Kuusiväyläisellä frisbeegolfin- kenttäradalla pääsee mukavasti tutustumaan lajin saloihin ja treenaamaan heittoaan. Eväät kannattaa pakata retkelle mukaan, ja pitää kunnon evästauko tulilla kotalaavun suojassa. Kestopuulla päällystetty Maisemaraitti joen rantapenkereellä kutsuu kiireettömään suomalaisesta sielunmaisemasta nauttimiseen. Maisemaraitin opastaulujen avulla voi helposti tutustua Miehikkälän kuntaan, historiaan ja matkailukohteisiin.

Alueella on pysäköintialue ja esteetön puucee.

Ei talvikunnossapitoa. Kotalaavu ja tulipaikka käytettävissä myös talvella, jolloin ei lumitilanteesta riippuen välttämättä ole esteetön.

Seuraathan meitä somessa

Miehikkälän kunta
Keskustie 4 A
49700 Miehikkälä

05 74901
miehikkala@miehikkala.fi